Teksti on julkaistu alun perin Rauhan Tervehdys -lehdessä kolumnina.
Tolkun ihmisistä on jauhettu kyllästymiseen saakka. Arvovaltaisilla suilla on sanottu, että tolkku pitää olla ja kohkata ei saa.
Ei saa heittäytyä intohimoiseksi eikä kiivaaksi vaan on pysyttävänä maltillisena ja mieluiten keskitiellä. Jos epäkohtia tai väärinkäytöksiä huomaa, niistä ei saa ensimmäisenä eikä toisenakaan puhua julkisesti.
Sen sijaan on tyydyttävä hiljaa odottelemaan tai korkeintaan kuiskata kahden kesken, että toiminnassasi näyttäisi ehkä saattavan olla jotain pientä epäselvyyttä ja että olisiko liikaa pyydetty, jos hiukan kertoisit omasta näkökulmastasi asiasta.
Sillä tolkku pitää olla ja varoa ärsyttämästä, ettei kukaan suutu.
Kukkua, sanon minä. Jos kukaan ei puutu, ei mikään muutu. Jos puuttuu, asiat muuttuu – ja tietenkin joku suuttuu. Yleensä se, jonka etuoikeudesta ollaan nipistämässä yhteiseksi hyväksi.
Hän huutaa samanmielisiä tuekseen ja selittää etuoikeutetun henkilön itsevarmuudella, että kyse on tahattomasta tai huumorista, tasa-arvo on mennyt yli ja ennen ajat olivat toiset.
Ja kohta on kiivas kannustajien kuoro kaivelemassa maata epäkohdan esiintuojan jalkojen alta. Solvaamassa nimettömästi ja nimelläänkin.
Ei ihme, että puuttujien joukko on vähäinen, sillä useimmilla meistä ei sinni eikä rohkeus riitä. Odotettavissa oleva paskamyrsky pelottaa ja yksin on raskasta puskea tuulta vastaan.
Se sijaan, että haukutaan viestintuojaa, epäillään hänen motiivejaan ja kaivellaan luonteesta vikoja, pitäisi meidän kannustaa ja kiittää jokaista rohkeaa epäkohtien esiin nostajaa.
Yhteiskunta ei pysy hyvänä itsestään. Tarvitaan johannakorhosia, jukkakurttiloita, marjaanatoiviaisia, jeesuksia, epäkohtia esiin nostavia ja paremman puolesta toimivia herättelijöitä. Mitä useampia heitä on, sitä paremmiksi asiat muuttuvat.