Tuttava kirjoitti muutama päivä sitten Facebookissa kypsyneeseen sävyyn, kuinka hän oli parin tunnin aikana yrittänyt soittaa kuudelle Oulun kaupungin työntekijälle selvittääkseen yksinkertaista tonttiasiaa. Kukaan työntekijöistä ei ollut vastannut. Edellisenä päivänä hän oli yrittänyt kahteen otteeseen soittaa kahdelle henkilölle, eivätkä he olleet vastanneet saati yrittäneet soittaa hänelle takaisin. Kaupungin vaihde sen sijaan oli (onneksi) vastannut, mutta sieltä puhelut oli yhdistetty kahdelle henkilölle, joilla ei ollut ollut mitään käsitystä tonttiasiasta.
Aika usein yrittäjien tuskaisimmat hetket näyttävät liittyvän juurikin kaupungin kaavoitus- ja tonttiasioiden hoitoon. Toinen tuskastumisen aihe tuntuvat olevan yrittäjiä ja yritystoimintaa sekä työllisyyden hoitoa tukevat palvelut, siis BusinessOulun ja kaupungin työllistämispalveluiden toiminta (joka sekin on siirtymässä BusinessOulun alaisuuteen). Niistäkin kuulee palautetta siitä, ettei ihmisiä saa kiinni – tai jos saa, ei työntekijöitä oikeasti kiinnosta tavata yritysten väkeä ja kuulla miten he voisivat olla yrityksille avuksi.
Tässä ollaan aika fundamentaalisen ongelman äärellä: kyse on siitä, kuka on olemassa ketä varten. Ovatko yrittäjät ja yritysten työntekijät olemassa viranhaltijoita varten vai olisiko kuitenkin kyse siitä, että viranhaltijat ovat olemassa yrityksiä varten? Toki kaupungin kaavoituspuolella ja teknisellä puolella käsitellään muitakin kuin yritysten tonttiasioita, mutta sanoisin silti, että viranhaltijat ovat palvelutehtävässä(kin) ja heidän tehtävänsä on vähintäänkin vastata puhelimeen ja soittaa takaisin, mikäli eivät voi vastata heti. He ovat asiantuntijoita, joiden tehtävänä on auttaa kuntalaisia.
Vielä tiukemmin tämä koskee BusinessOulun työntekijöitä, koska organisaation koko olemassaolo perustuu yksinomaan yritystoiminnan kehittämiseen Oulussa ja lähiseudulla.
BusinessOulun edustaja kertoi taannoin tyytyväisenä, että heidän organisaationsa kohtasi viime vuoden aikana 1 600 yrityksen väkeä. Tuossa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin määrän mittaaminen laadun sijaan. 1 600 yritystä kohdattiin, mutta paraniko liiketoiminnan tuottavuus sen ansiosta? Selkeytyikö liiketoimintasuunnitelma? Voitiinko palkata lisää työntekijöitä? On aivan sama, montako yritystä BusinessOulun nimissä kohdataan, jos yritystoiminta ei samalla kehity paremmaksi.
Toinen ongelma mainitussa luvussa on itse luku. Tuttu yrittäjä oli aivan järkyttynyt, kun kerroin tuon luvun hänelle, koska hän oli yksin kontaktoinut viime vuonna muutamassa kuukaudessa 200 yrityksen väkeä. Vertailun vuoksi mainittakoon, BusinessOululla työntekijöitä on yli 80.
Yrittäjän tehtävä ei ylipäätään ole juosta viranomaisluukulta toiselle tai käyttää aikaansa turhien puheluiden soittelemiseen. Hänen tehtävänsä on pyörittää omaa yritystään. Parhaassa tapauksessa hän onnistuu perustehtävässään niin hyvin, että voi palkata yritykseensä väkeä, kehittää yritystään ja tehdä siitä vastuullisen yhteiskunnallisen toimijan. Se ei kuitenkaan onnistu, jos hänen pitää tuhlata aikaansa toissijaisiin asioihin. Siksi kaupungin yrityspalvelut pitää organisoida uusiksi niin, että ne toimivat yhden luukun periaatteella: yrittäjä ottaa yhteyttä yhteen ihmiseen ja tämä ihminen selvittää yrittäjän puolesta miten asia etenee ja auttaa sen edistämisessä. Hän soittelee, selvittelee ja juoksee luukkujen väliä.
Toiminnalle pitää määrittää tulostavoitteet – eivätkä ne saa olla määrällisiä niin, että laskettaisiin vain montako yritystä kaupungin väki ehtii tavata vuoden aikana vaan tavoitteiden pitää olla laadullisia myös. Olennaisinta on, että yritysten pitää kokea saavansa apua ja hyötyä toiminnasta. Pelkkiä kohtaamisia varten ei tarvita yrityspalveluorganisaatioita, siihen riittää Tinder.