Teksti on julkaistu alun perin Rauhan Tervehdys -lehdessä kolumnina.
Vuonna 2005 Oulussa peruttiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille tarkoitettu sateenkaarimessu. Sen sijaan järjestettiin erillinen juhla rukouslauluineen, muttei kirkossa.
2012 Oulun Pride-tapahtuman yhteydessä pidettiin hartaus, mutta ei kirkossa.
2018 ei sateenkaarimessua vieläkään Oulussa nähdä, mutta tällä kertaa Pride-hartaus on jo kirkossa.
Kirkkoherrat ovat perustelleet sateenkaarimessu-linjaansa sillä, että heidän mielestään yhden yhteisen messun pitää olla riittävän turvallinen kaikille ja kaikkien tulee olla sinne tervetulleita. Ajatus on kaunis, mutta tässä hölkkäkirkkoja ja muita erityisvirityksiä vilisevässä kirkossa sen realistisuudesta ja rehellisyydestä voi olla montaa mieltä. Hartaustilaisuus kirkossa on askel eteenpäin. Se ei tietenkään riitä, kuten ei riitä kirkollisen avioliittoon vihkimisen korvaava ”kanssa ja puolesta” rukoileminenkaan.
Asioita pitää muuttaa, kirkkoa pitää korjata, yhdenvertaisuutta pitää tietoisesti tuottaa. Se vaatii sitkeyttä, työtä, toistoa ja vahvoja perslihaksia. Se vaatii seurakuntavaaliehdokkaita ja äänestämistä.
Olin parikymppisenä yhden kauden kirkkovaltuutettuna Kiimingissä. Kuvittelin pitkään, että en saanut siellä mitään aikaan. Mutta kyllä sinä aikana kaksi asiaa korjaantui: vapaaehtoistyötä tekevien nuorten palkitsemisesta tehtiin pitkäaikaispäätös ja yhden viranhaltijan oman viiteryhmänsä kohdalle lama-ajan budjettiin tekemä huikea 50 prosentin korotusyritys torpattiin.
Pieniä muutoksia, mutta merkityksellisiä. Samanlaisista pienistä muutoksista koostuu matka kohti tasa-arvoista kirkolliseen avioliittoon vihkimistä ja oikeasti turvallista kirkkoa.